Min olin uskottu mies
nist ihmeiden aikojen pivist kirjaa pidin
varhaisin aamuin,
myhisin illoin
kuin varjonaan kuljin,
kirjaten, kuka hopeaan hukutetaan,
kuka juustopataan,
kuka taas kepiniskuihin ja milloin
parvekkeella illastin kanssaan,
katsellen, kun taivaanrannassa
hohti ihmeellinen valo
olivatko ne todellakin
revontulia paratiisin
vaiko sittenkin
pkaupungin palo?
joskus iltapivaikaan
kuningas nousee pivn uuteen:
hnet hereille laulaa
hehkuposki-kerubikuoro
ja pilvet pakenevat,
hn nauttii aamiaisen sngyss
hierojien huomassa,
kunnes onkin jo viinin vuoro
sen merkeiss piv joutuu yksi,
ja seurue ker tarpeitaan
siirtykseen ulos, jossa
puutarhoissa keijut soittaa
huilujaan, harppujaan:
on bakkanaalit
lehmuston varjoissa
silloin kuningas ymmrt kansan onnen:
oi onnea jakamatonta, jonka
kuningas kansalleen lahjoittaa
oi onnea kansan, joka saa
kuningastaan rakastaa!
joskus kyllstyessn
juominkeihin, kesken leikin
kuninkaalliset kdet pesee
kultamaljassa, viiniss valellen,
kuivaa ne palvelustytn vahvaan tukkaan,
kun samalla
alla kuninkaan pitelee
pottaa poika alaston, palellen
taas kuljeskelee piv yksi,
ja seurue ker tarpeitaan
siirtykseen ulos, jossa
puutarhoissa enkelitkin
keralla keijujen soittavat:
onnen puistossa,
lehmuston varjoissa
hekin ymmrtvt yhteisen onnen, siksi
soittavat
oi onnea
mekin ymmrrmme yhteisen onnen, siksi
soitamme
oi onnea
ja muistakaa: jos vain tahtookin niin hn,
tn kansan kauniit pt putoaa!
oi onnea kansan, joka saa
kuningastaan rakastaa!