M&T: Reino Helismaa
Aurinko kun ptti retken,
siskoistaan ji jlkeen hetken
pivnsde viimeinen
Hmr jo metsn hiipi,
pivnsde kultasiipi juuri aikoi lent eest sen,
kun mennikisen pienen nki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan
Kas, menninkinen ennen pivn laskua ei voi
milloinkaan el pll maan
Katselivat toisiansa,
menninkinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa
Sanoi: "Poltat silmini,
mut en ole elissni nhnyt mitn yht ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa,
on pimess helppo taivaltaa
J kanssani, niin kotiluolaan nytn sulle tien,
ja sinut armaakseni vien!"
Sde vastas: "Pekko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enk toivo kuolemaa
Pois mun tytyy heti menn,
ellen kohta valoon lenn, niin en hetkekn el saa"
Niin lhti kaunis pivnsde, mutta vielkin
kun menninkinen yksin tallustaa
hn miettii miksi toinen tll valon lapsi on,
ja toinen yt rakastaa