Mun faija kuoli ku olin 18 vee
silloin elämä ei millään mennyt raiteilleen
vedin pilvee viinaa ja vähän huumeita
aikani kuluks käytin hyväks muita
kun en muuta keksinyt purkaakseni pahaa oloa
joka ilta rukoilin, jotta saisin armoa
mitään ei tapahtunut, tunsin pettymystä
hoin tuntikausii samaa kysymystä, miksi minä
en silloi voinut käsittää
miksi joku haluaa mun elämää riistää
vähemmästäkin sitä katkeroituu
kun kaikki paska päälle kasaantuu, laskeutuu
siinä ihan kaikki hyvät neuvot unohtuu
ku viha ja suru keskelle tukehtuu
kulkeutuu ongelmasta aina ongelma
ja silloin helposti rakastuu kuolemaan
en mä tiedä enää, tietää hän
menneestä, eilisestä huomiseen, tulevaisuuteen
en mä enää jaksa elää
koska kuolema on helpompaa, helpompaa
sit vähän myöhemmin mä menin terapiaan
kuinkas muutenkaan, ne syytti vanhempia
ja lapsista niillei ollut mistään mitään hajuukaan
niiden syytökset vaan pahensi oloa
suunnittelin tuhansia kertoi itsemurhaa
joka kerta se kuulosti paremmalta
tiesin etten enää pohjalta jaksa nousta
enkä jaksanut toivoo enää huomista
ja edelleen fiilikset on välil ihan nollassa
silloin tekis mieli huutaa, että antakaa mun olla
siit vielä masentuu kun huomaa ettei kukaan ymmärrä
tuntuu ettei kukaan edes yritä
joo mä tiedän etten oo syytön itsekään
ehkä pitäisi tutkiskella vähän itseään
ja löytää sen, mikä musta puuttuu
ehkä silloin vihdoinkin elämäni muuttuu
en mä tiedä enää, tietää hän
menneestä, eilisestä huomiseen, tulevaisuuteen
en mä enää jaksa elää
koska kuolema on helpompaa, helpompaa
x2